Manga-arvio: Maaginen suklaapuoti (Rino Mizuho)
Muistan vieläkin, miten törmäsin Rino
Mizuhon Maaginen suklaapuoti-mangan ensimmäiseen osaan vuonna 2013: olin
S-Marketissa ostamassa suklaata leffailtaa varten, koska suunnitelmissa oli
katsoa Pieni suklaapuoti. Päätin käydä katsomassa, olisiko yksi lehti
myynnissä, kun törmäsin Aku Ankan pokkareiden vierellä muutamiin käännettyihin
japanilaisiin sarjakuviin, mangoihin (kettumainen sana taivuttaa). Katselin
Maagisen suklaapuodin kansia ja selasin hiukan sivujakin. Piirrostyyli ei ollut
täysin makuuni, mutta siinä oli asioita, joista pidin. Päätin ostaa
mangapokkarin kokeilumielessä – on tärkeää tukea välillä suomalaista käännöstyötä.
Voitte uskoa, että ilta oli hyvin suklaapainotteinen.
Maaginen
suklaapuoti kertoo nimikkopaikkaa pitävästä noidasta Shokora Aikawasta,
joka sai taikavoimansa Cacao-nimiseltä suklaademonilta. Voimiensa ja kokkaustaitojensa
avulla Shokora valmistaa erilaisia suklaaherkkuja, joilla hän toteuttaa
asiakkaidensa toiveet. Vastineeksi toiveen toteuttamisesta Shokora vie jotain
suklaan syöjälle arvokasta – suklaat ovat kalliita.
Lähes kaikissa luvuissa
esiintyy asiakas tai asiakkaat, joiden toiveet toteutuvat heille
odottamattomilla tavoilla ja lopuilla. Taustalla Shokora ottaa myös mittaa
toisesta taikasuklaata myyvästä noidasta, jolla on omat suunnitelmansa ja
kytköksensä Cacaoon.
Maagista suklaapuotia on julkaistu suomeksi vuodesta 2013
alkaen ja tätä kirjoittaessa osia on tullut kaksikymmentä (suomentajina Antti
Kokkonen osat 1–12 ja Suvi Mäkelä osat 13–20).
Piirrostyylin ja tarinoiden perusteella
sanoisin, etten kuulu sarjan kohdeyleisöön – olen jo ”vanha” koulumaailman
ihmissuhdedraamoihin ja teinien ihastumisiin, vaikka osa suklaapuodin
asiakkaista on jo nuoria aikuisia. Satunnaisesti tarinoissa on joitakin
aikuisiakin, mutta nämä ovat usein asiakkaan vanhempia, managereja tai valmentajia,
vaikka poikkeuksia löytyy. Se tekee luvuista ja tarinoista… itseään toistavia,
vaikka variaatioitakin on ja lopputulos voi olla erilaisempi kuin odotin.
Piirrostyyli on tyypillistä shoujolle: söpöä ja nättiä, mutta myös
yksinkertaista ja paikoitellen pelkistettyäkin, jos miettii esimerkiksi Cacaota
kissana. Yksityiskohtia löytyy toki piirrostyylissä, erityisesti (Shokoran)
vaatteissa, suklaapuodissa ja herkuissa.
Vaikka en voi sanoa rakastavani
piirrostyyliä (mutta en sitä vihaakaan), 20 osan aikana siinä näkyy paljon
kehitystä. Ensimmäisissä osissa piirrostyyli oli ihan kiva, mutta jo osa 5 on
tyyliltään sellainen, josta pidän – päät eivät ole enää niin isoja muuhun
vartaloon nähden ja jälki on mielestäni tyylikkäämpi, elegantimpi ja tarkempi.
Kehitys on tosin jatkunut eivätkä esimerkiksi viimeisempien osien kannet ole
enää makuuni, koska Shokoralle on värjätty huulet, mutta minun silmissäni suu
näyttää sotkuiselta ja kansien sisällä on siirrytty enemmän yksinkertaistettuun
lapsenomaiseen pyöreyteen; teräviä kulmia on hiottu, vaikka niitä oli aiemmin
vakiohahmoilla ja niitä tarvittaisiin yhä.
En myöskään ole innostunut Shokoran
omasta tarinasta toisen puodinpitäjän kanssa tai kilpailijan yhteisestä
menneisyydestä Cacaon kanssa, puhumattakaan Shokoran ja Cacaon väleistä tässä tarinakaaressa.
Kerronta on niin hajanaista eikä se tunnu edistyvän. Lisäksi kun tapahtuu asia
X, siitä ei enää keskustella – eikä myöhemmin käy ilmi, onko asiasta puhuttu
kulisseissakaan. Hyvä esimerkki on, kun Shokora päätyy menneisyyteen ja päättää
muuttaa tapahtumia, Cacao estää yrityksen. Tarina loppuu siihen, miten Cacao huutaa
Shokoralle, ettei halua ”tulevan” eli nykyisyyden muuttuvan. Tilanne jää
leijumaan eikä hahmojen tunteita tai ajatuksia käsitellä, vaan seuraavaksi
porhalletaan uuden asiakkaan ongelmiin. Ehkä ideana on käsitellä tapahtumia
vähitellen pikkuriikkisen, mutta se vähitellen alkaa olla jopa minulle
liian hidasta.
Vaikka aiemmin kritisoin Shokoran tarinakaarta koskien toista puodinpitäjää, pidän kuitenkin hänen ja Cacaon yhteisistä luvuista, joissa ei keskitytä lainkaan toiseen noitaan vaan kaksikko nahinoi keskenään. Ne päättyvät usein miellyttävän lämminhenkisesti.
Tarinat ovat sopivan kevyitä ja siksi mukavaa, nopeatakin luettavaa. Tässä ei jäädä liian pitkäksi aikaa miettimään, koska yleensä seuraava luku on oma tarinansa ja siinä omat päähenkilönsä. Kyllä, vaikka Shokora Aikawa on mangasarjan päähenkilö, suurin muutoksen tekijä, hän jää asiakkaiden tarinoissa sivuosaan, tarkkailijaksi ja kuuntelijaksi. Tämä antaa lukijalle mahdollisuuden päästä tutustumaan hyvinkin erilaisiin asiakkaisiin ja jopa roistoihin. Siksi pidän tästä sarjasta: se on hyvä vastapaino useille muille lukemilleni tai keräämilleni mangasarjoille. Se erottuu sopivasti ja minua ilahduttaa myös tieto, ettei sarjaa ole ilmeisesti käännetty englanniksi. En ole ihan varma tästä, mutta näin ymmärsin pikaisesta hakukonetutkimuksesta. Muista kielistä en osaa sanoa tilannetta.
Sanoin aiemmin, ettei piirrostyyli ole täysin makuuni, missä pitäydyn. Se on minulle ”ihan kiva/ok”, mutta yhdestä asiasta pidän: Shokoran vaatteet. Rakastan hänen gothic lolita tyyliään ja nautin aina, kun näen hänellä erilaisia vaatteita ja asukokonaisuuksia. Niitä on mukava katsella, ja siksi osan 3 ~creamy sugar~ lopussa oleva tarina ja bonussivut ovat herkullisia. Pidän muidenkin hahmojen vaatteista ja tyyleistä, mitä heillä on. Vaikka ”pääosassa” olevat tytöt ovat usein tyypillisen suloisia, erilaiset koulupuvut ja arjen tyylit ovat miellyttäviä ja voisin suostua pukeutumaan muutamiin, vaikka ne eivät olisi ihan makuuni – riippuen toki värimaailmasta.
Pokkarien lopuissa lyhyet selitysosiot eri suklaaherkuista ovat aina mieluisia. Niistä lukiessa alan miettiä, miten kovasti haluaisin päästä maistelemaan niitä. Samalla haaveilen hienostuneesta suklaapuodista, jollaiseen en valitettavasti ole koskaan törmännyt (Suomessa) – Maagisen suklaapuodin tyylisiä kahviloitakaan ei juuri ole (jälleen Suomessa), mikä on sääli.
Mitä tulee Shokoran ja Cacaon hahmoihin, Cacao on kieltämättä jossain määrin kliseinen ja toivoisin, että hänen kissamuodossaan olisi enemmän yksityiskohtia, mutta luonteellisesti hän on hupaisa. Sellainen pehmeämpi ja vähemmän maailmanvalloitusta suunnitteleva versio Sabrina teininoidan Salemista. Shokora on asiallinen ja lempeän rauhallinen, mutta hänessä on myös sopivasti terävyyttä ja pidän hänen pirullisista puolistaan. Hänelle ei tuota ongelmaa rangaista väärintekijää suklaallaan, mutta hän tuntee myös sääliä ja myötätuntoakin. Pidän Shokorasta, kun hän toimii herkkuja tarjoilevana karmana, joka odottaa asiakkaidensa näyttävän todellisen luontonsa.
Suosittelenko Maagista suklaapuotia? En näe syytä, miksi en suosittelisi. Jos piirrostyyli on ihmisten makuun ja itsenäiset, suloisen synkät tarinat kiinnostavat, silloin ehdottomasti – mikäli taas toiveena on lukea vahvaa, jatkuvaa juonta, sitten suosittelen tutustumaan muihin mangasarjoihin. Maagisessa suklaapuodissa on tärkeä ymmärtää, että kyseessä on kevyt, yli 10-vuotiaille (tytöille) suunnattu sarja, jossa väärintekijät voivat kokea kovia rangaistuksia, mutta maltillisen pehmeästi kuvattuina. Jos shoujo-sarjat kiinnostavat, tämä on oikein hyvä, erilainenkin vaihtoehto. Suosittelen kuitenkin tutustumaan sarjaan muutamalla ensimmäisellä osalla tai tutkimalla kirjastojen hyllyjä, ennen kuin kerää koko sarjan. 20 osaa on paljon kerralla ja japaniksi pokkareita on jo 22.
Ja minkähän takia suklaasta puhuttaessa, lukiessa ja kirjoittaessa alkaa aina tehdä mieli suklaata?
Kommentit
Lähetä kommentti