Erotiikkakirjoittajan kommelluksia, osa 4

Ryhmätyön kaava

 

”En kestä tätä enää!” huusin eteiseen astuessani enkä voinut olla paiskaamatta ulko-ovea selkäni takana kiinni.
”Miksi kaikki ovat selkärangattomia paskiaisia, jotka eivät osaa muuta kuin perseillä!?”
”Suvi, mikä on?” äiti kurkisti keittiöstä kauhistuneena raivonpurkauksestani.
”Mikäkö on!? MIKÄKÖ ON!?” en saanut ääntäni hillittyä, vaan se koveni entisestään.
”SE SAATANAN RYHMÄTYÖ!” mylvin ja pudotin laukkuni.
Halusin huutaa, kirkua ja paiskoa tavaroita ympäriinsä, mutta en tehnyt mitään niistä – ainakaan enempää; kurkkuun alkaisi sattua, ja jos heittelisin mitään, alkaisi hirveä meteli jälleenmyyntiarvon romuttumisesta. Oli suoranainen ihme, ettei isäukko ollut tullut huutamaan oven paiskomisesta – hän oli kai mennyt jonnekin.
”Aa, ryhmätyö”, äiti henkäisi ja katosi takaisin puuhiensa pariin, vaikka totesi, että olisi pitänyt arvata.

”Mitä ne idiootit ovat nyt tehneet?” kuului naurava kysymys keittiöstä, kun riisuin kenkäni eteisessä.
Tunnistin äänen, mutta en sanonut mitään, vaan laitoin takin naulakkoon. Siitä heitin laukun olalle ja kävelin yllättyneenä keittiöön. Äiti seisoi hellan ääressä ja tuoksusta päätellen leipoi – toivottavasti jotain, jota pääsisin syömään illan aikana. Tarvitsisin sokeria päivän murheiden jälkeen.
Keittiön ruokapöydän ääressä istui minun kokoiseni mutta minua neljä vuotta nuorempi nainen. Hänellä oli ruskeat olkapäämittaiset hiukset ja pyöreät silmälasit, joiden takaa katsoi minua virnuillen.
”Tai jättäneet tekemättä?” hän kysyi nojatessaan kyynärpäällään lähikaupan mainoslehteä ja pöytää vasten.
”Olivia”, pikkusiskoni nimi vain karkasi suustani.
”En tiennyt, että tulisit käymään”, sanoin ja laitoin laukkuni oman tuolini päälle.
”Yllätys! Päätin tulla ex tempore käymään ja jäädä yöksi”, Olivia kertoi ja heitti kätensä ilmaan kuin olisi hypännyt kakun sisältä esiin.
”Selvästi; toivottavasti olet varautunut, etten kestä yhtään enempää idiootteja, kuin mitä olen kokenut tällä viikolla – ei, vaan koko syksyn aikana”, ilmoitin synkästi; en inhonnut pikkusiskoani, mutta hän osasi liian usein käydä hermoilleni ja käyttäytyä kuin pahainen, hemmoteltu kakara.
”Missä Kustaa on? Tuleeko hänkin tänne?” kysyin ja vilkaisin olohuoneeseen, jos Olivian poikaystävä, ja avomies, olisi siellä katsomassa televisiota tai korjaamassa isän pöytäkonetta.
”Ei, hän meni Juhan kanssa mökille viikonlopuksi”, pikkusiskoni vastasi ja hänen hymynsä hyytyi.
Hän hieraisi hiuksia kasvoilleen kuten aina, kun asiat eivät olleet hyvin ja hän ei halunnut puhua. Vilkaisin äitiä, joka tajusi katsoa minuun ja kohautti olkiaan. Tämäkään ei tiennyt, mitä oli tekeillä. Kyseessä ei voinut olla iso riita, josta Olivia olisi kertonut, koska äiti olisi vihjannut siitä ilmeellään. Ehkä minun pitäisi kysyä, vaikka muistelin pikkusiskoni puhuneen aiemminkin Juhasta, Kustaan kaverista, jonka itsekin tunsin entisten tuttujeni kautta. Olivian puheet eivät olleet imartelevia, mistä en voinut syyttää häntä; minäkään en pitänyt Juhasta omista syistäni, vaikka olinkin nähnyt viimeksi vuosia sitten.

”Niin, mitä ne idiootit tekivät tai jättivät tekemättä?” Olivia kysyi ja katsoi vaativasti hymyillen minua.
”Et ikinä usko”, istuuduin lujasti ähkäisten alas.
Olisin halunnut kysyä, mitä ongelmia pikkusiskollani oli, mutta päätin pysyä vaiti. Hän ei halunnut puhua siitä nyt, mahdollisesti äidin läsnäolon takia. Jos Olivia kerran jäisi yöksi, kenties jopa koko viikonlopuksi, saisin ehkä kuulla, mitä ongelmia hänellä oli.
”Jaska, oi Jaska josta en ole kuullut juuri mitään sitten syyskuun, laittoi ryhmätyömme raporttiin oman aihealueensa teorian”, kerroin ja aloin hieroa ohimoani, koska päänsärky koputteli ovea.
”Eikö se ole hyvä juttu? Ryhmäläisesi on ryhdistäytynyt”, äiti sanoi siirtäessään kattilaa liedellä ja sekoitti taikinaa rivakasti.
”Olisihan se – jos teoria ei olisi kopioitu suoraan wikipediasta ja jätetty vielä hyperlinkkejä tekstin sekaan!” aloitin hymyillen, mutta en pystynyt kauaa piilottamaan murhanhimoani.
”Wikipediasta? Kuinka tyhmä se Jaska on?” Olivia kysyi epäuskoisena.
”Tai pikemminkin laiska…”
”Laiska ja tyhmä, koska kaikki raportit menevät plagioinninesto-ohjelman läpi ja jos prosentteja tulee enemmän kuin 20, työ pitää käydä läpi uudelleen. Opettajat ovat jauhaneet siitä koko syksyn ja minäkin olen muistutellut asiasta, eli se uutinen ei ole voinut jäädä kuulematta”, mutisin ärtyneenä.
”Sen lisäksi otin tänään yhteen Mian kanssa.”
”Mikä ongelma Mian kanssa oli? Sinähän tulit hänen kanssaan toimeen aiemmin syksyllä”, pikkusiskoni muisteli aiempia keskustelujamme.
”Mia on ihan mukava vapaalla, mutta hänen kanssaan en tekisi töitä, ellei siitä maksettaisi palkkaa eikä minun työni olisi riippuvaista hänen tekemisistään. Mia on liian herkkänahkainen ja vielä kuhnailija, joka ei näe omassa toiminnassaan mitään vikaa”, kerroin ja pelkkä tapahtumien muisteleminen alkoi väsyttää.
”Hän oli viime kuussa matkoilla intensiiviviikon yli ja on sen jälkeen lähtenyt etuajassa koulusta, koska ’lomansa aikana ei ollut töissä ja yrittää nyt tienata rahat, jotka hän kulutti Italiassa’. Nyt Mia on tämän kuun ryhmätyömme projektinvetäjänä ja kuulemma ’unohti’ kuukausiraportin tekemisen ja sen palautus oli tänään klo 16 mennessä. Jäikö hän tekemään sitä? Ei, vaan lähti kahdelta töihin, vaikka sentään kohteliaasti kertoi siitä ruokatunnilla. Siksi tulin vasta nyt kotiin, koska olin koululla puoli neljään asti kirjoittamassa väliraporttia, ettei se tulisi palautettua myöhässä. Minä sitten suutuin, että Mia huitelee maailmalla välittämättä, miten se vaikuttaa ryhmätyöhön ja jättää kaiken viime tippaan, jolloin huonolla tuurilla muut joutuvat tekemään hänenkin osuutensa, vaikka olisi voinut tehdä tehtävät hyvissä ajoin. Hän sitten suuttui minulle, koska ’en ymmärrä, etteivät kaikki pysty työskentelemään samalla aikataululla kuin minä’. Tämä on kuulemma myös ainoita hetkiä, kun hän voi lähteä helposti ulkomaille, koska kokopäivätöissä se ei enää onnistu, mutta opiskellessa se on mukamas sopivaa”, tiivistin riidan, koska muuten istuisimme siinä vielä lauantaiaamuna.
”Onneksi Niko tajusi pysyä hiljaa yhteenoton ajan ja teki luennon aikana pienet muistiinpanot minulle, vaikkei jäänyt auttamaan väliraportin tekemisessä. Hän luultavasti ajattelee minusta samoin kuin Mia, mutta myöntää omat mokansa ja antaa kiitokset, kun häntä autetaan.”
”Se selittää, miksi tulet kotiin vasta nyt”, Olivia totesi ja vilkaisi äitiä kiusaantuneena.
”Tässä alkaa nolottaa, miten itse toimin omien ryhmätöideni kanssa…”
”Syytä nolottaakin – ja nyt tiedät, miksi en ikinä halua tehdä sinun kanssasi ryhmätöitä”, ilmoitin terävästi ja harkitsin, että nitistäisin hänet jostain, mikä ei liittynyt minuun ja oli tapahtunut muutamia vuosia sitten.
”Ei saatana, että vihaan ryhmätöitä. Tämän takia haluan tehdä kaiken yksin! Tiedän olevani vaikea ryhmäläinen, mutta haluan parhaimman mahdollisen arvosanan. Kun kaikki on itsestäni kiinni, voin myös tehdä työt hyvissä ajoin omalla aikataulullani ja käyttää loppuajan yksityiskohtien viilailuun. Silloin ei tarvitse kirota, kun muut eivät tee omaa osaansa, vaikka heitä muistuttaisi!”
”Hyvä, että tiedostat itsessäsikin olevan vikaa”, äiti huomautti lämpimästi, mihin pikkusiskoni totesi, että tein liian herkästi muiden työt.
Tiesin tuon kaiken – tiesin myös, että olin sanonut Mialle liian kärkkäästi hänen työtavastaan. En vain ollut tiennyt, ettei hän ollut valmis ottamaan minkäänlaista kritiikkiä vastaan.

”No, unohda tuo kaikki: nyt on viikonloppu!” Olivia hihkaisi, vaikka muuttuikin epävarmaksi.
”Vai onko sinulla vielä koulutöitä tehtävänä?”
”Yhden luennon muistiinpanojen oikoluku ja palautus, mutta ei muuta”, vastasin, mutta jätin kertomatta, että viimeinen palautushetki olisi tiistaina klo 16.
”Haluatko mennä tai tehdä jotain?” kysyin, mikä sai pikkusiskoni virnistämään.
”Voitaisiin katsoa leffa ja tilata pizzaa, tai käydä hakemassa hampurilaiset…”, Olivia mietti, kunnes äkkiä lätkäisi kummankin kätensä pöytää vasten.
”Kaamea kankkunen!” hän hihkaisi lujalla äänellä, jolloin äiti käski häntä olemaan kiljumatta.
”Meidän pitää katsoa Kaamea kankkunen!”
”Miksi? Nimi ei ainakaan houkuta yhtään; onko siinä jotain kännissä örveltämistä?” en ollut vakuuttunut.
”Jos en halua nähdä sitä silmieni edessä, en halua nähdä sitä televisioruudullakaan.”
”Eikun katsotaan se! Saat siitä uuden näkökulman koulunkäyntiisi!” Olivia ei luovuttanut.
”Mitä järkeä on katsoa se, jos olet jo nähnyt sen?”
”Haluan katsoa sen uudelleen!”
”Mutta minä en halua katsoa – kaamea nimi ja veikkaan, ettei se ole makuuni.”
”Älä viitsi, Suvi! Katsotaan se tänään!”
”En minä halua!”
”Haluatpas!”
”Suvi, katso se elokuva Olivian kanssa. Päättäkää sitä ennen, mitä pizzaa haluatte. Soittakaa myös isällenne ja kysykää, mitä hän haluaa.”
Tämän takia pidän pikkusiskoani hemmoteltuna: äiti ja isä luovuttavat aina hänen kohdallaan ja minun pitäisi esikoisena olla se järkevämpi, joka joustaa.

Luin muistiinpanoni läpi ja pelasin hetken aikaa tietokoneella, kun isä tuli kotiin ja myöhemmin ovikello soi, kun saimme neljä lähipizzerian pizzaa. Istuimme Olivian kanssa olohuoneeseen katsomaan Kaamea kankkunen -elokuvaa; isäkin liittyi seuraan, mutta häipyi puolessa välissä, koska ei kestänyt sitä hölmöilyä. Minäkin olisin häipynyt, ellei pikkusiskoni olisi pakottanut istumaan tiiviisti vierellään.
”No, mitä pidit?” Olivia kysyi, kun lopputekstit ilmestyivät yli puolentoista tunnin istumisen jälkeen.
”En pitänyt”, vastasin välittömästi.
”Siis ihan hirveätä paskaa; en ole hetkeen katsonut mitään, jossa olisi yhtä huonoa huumoria – kuka idiootti tällaisenkin päätti kirjoittaa ja vielä kuvata?” kysyin huonovointisena.
”Tässä on lisää syitä, miksi en juuri juo eikä kukaan juo itseään humalaan minun läsnä ollessani!”
”Mutta etkö löytänyt mitään tuttua? Tai samaistunut tähän millään tavalla?” pikkusiskoni ilme muuttui epävarmaksi.
Hänen hyvä ideansa kääntyi häntä vastaan.
”En”, kerroin tylysti.
”Eikö tämä muistuttanut yhtään koulusta? Tai ryhmätöistä?” Olivia yritti johdatella.
Kysymykset löivät minut ällikällä. Miten krapula tai siitä kertova elokuva liittyivät mitenkään opiskeluuni? Oliko pikkusiskoni idiootti? Olihan niitä opiskelijabileitä, mutta ne eivät juuri olleet syinä ongelmiini.
”Odota hetki”, Olivia sanoi, ennen kuin ehdin sanomaan mitään.
Hän kaivoi älypuhelimensa esiin ja selasi siitä jotain. Siinä meni minuutti, pari ja minä mietin, voisinko paeta kirjoittamaan tarinoitani. Tiesin, että luvassa olisi kuuma kohtaus päähenkilöiden välillä ja halusin kovasti päästä kirjoittamaan saunaan ja ammeeseen sijoittuvia tapahtumia.
”Haa! Siinä!” Olivia hihkaisi viimein.
Hän käänsi puhelintaan ja ojensi sen minulle. Kohotin tympeästi kulmiani ja katsoin kirkasta ruutua, jossa oli yksi kuva: meemi. Huomasin ensimmäisenä kuvassa olevat miehet: Kaamea kankkusen nelikko. Siirryin miehistä ja heidän vartaloidensa päälle kirjoitetuista teksteistä kuvan englanninkieliseen otsikkoon ja jäädyin tahtomattani paikalleni.

Jokainen ryhmätyö, jonka olet tehnyt koulussa.

 

Vilkaisin äimistyneenä Oliviaa, joka katsoi minua voitonriemuisesti hymyillen. Käännyin katsomaan kuvaa enkä muistanut hengittää hetkeen.

Tekee 99 % työstä.

Ei ole mitään hajua, mitä ollaan tekemässä – koko aikana.

Sanoo auttavansa, mutta ei auta.

Katoaa aivan alussa eikä ilmesty paikalle kuin aivan lopussa.

”Ei voi olla…”, sanoin hitaasti ja koin takauman.
Voi kyllä, se oli kaava, joka toteutui nykyisessä ryhmätyössäni. Ei, se ei pitänyt paikkaansa. Se oli toteutunut kaikissa ryhmätöissä, joita oli pitänyt tehdä itsenäisesti oppituntien ulkopuolella yläkoulusta lähtien. Se oli kaava, sääntö, luonnonlaki – eikä vain minun huonoa tuuriani.

”Minä olen Phil”, henkäisin ja laskin puhelimen syliini.
Se selitti kaiken. En pystynyt sanomaan mitään, vaan nostin kuvan uudelleen silmieni eteen ja katsoin sitä silmät suurina. Sitten aloin pohtia näkemääni ja katsoin pikkusiskoani.
”Huomaisiko kukaan ryhmäläiseni tai edes luokkalaiseni, jos laittaisin tämän koulukoneeni työpöydän kuvaksi?”