You call me a freak? How can you say that? I’m just, unique~

”V***U TE OOTTE FRIIKKEJÄ!”

Näin abiristeilyllä eräs rinnakkaisluokkalaiseni huusi minulle ja ystävilleni, kun istuimme baarin/ravintolan ulkopuolella ikkunoiden ääressä ja hän käveli ohitsemme. Tyyppi oli tietenkin humalassa – kasvot punottivat ja kädet levittäytyivät hänen huudahduksensa myötä.

Miten me reagoimme? Katsoimme toisimme yllättyneinä ja repesimme nauruun. Miksi? Koska kuulosti ja näytti siltä, että kyseinen miespuolinen lukiolainen oli pitänyt tuota ajatusta sisällään melkein kolme vuotta ja nyt julisti sen meille koko sydämestään.

Vielä nykyäänkin tapahtuneen muisteleminen saa minut nauramaan ja hymyilemään, vaikka toivoisin, etteivät ihmiset käyttäisi toisista friikki-sanaa niin herkästi tai vapaasti, koska tiedän sen loukkaavan useita.

 

Noin neljä vuotta kyseisen tapahtuman jälkeen ammattikoulussa vierailulla käynyt kampaamotuotemerkin edustaja totesi minut nähdessään, että olen luonnonoikku. Se kieltämättä yllätti, eikä vain suoruudessaan.

 

Olen pienestä pitäen saanut kuulla olevani erilainen verrattuna muihin – usein ikäisteni sanomana mutta joskus myös aikuisten. Olin aina ylipuhelias, rohkea ja tuttavallinen (kun aikuiset vertasivat minua isosiskooni), mutta myös teatraalinen, isoeleinen, joku joka ei kuunnellut eikä tiennyt muiden ikäistensä kuuntelemia lauluja, vaan olin kiinnostunut aiheista, tarinoista ja harrastuksista, joista muut eivät olleet (tätä sain kuulla usein alakoulussa).

Siinä missä monet muut alle alakouluikäiset lapset pyysivät ulkomailla vanhempiaan tilaamaan heille lisää juotavaa, minä kuulema kysyin äidiltäni, miten maito sanotaan englanniksi, otin lasini ja kävelin ravintolan keittiöön pyytämään lisää maitoa. Se ei taida olla kovin tavanomaista *naur*

Ja minä sain maitoa! Se oli lämmintä mutta kuitenkin.

 

Olin kuudennella luokalla, kun teimme ensimmäistä kertaa historiaan liittyviä tutkielmia. Siinä missä ainakin kolme oppilasta otti aiheekseen Kleopatra VII, jonkun muun historiallisen henkilön tai taistelun/sodan, minä valitsin Mustan surman. Seitsemännellä luokalla historian tunnilla määrättiin kotitehtäväksi ryhmätöitä (jotka laitettiin seinälle näytille), jolloin kysyin erillistä lupaa saada tehdä yksin tutkielma ja aiheena Theodore Roosevelt; lupa myönnettiin kunnollisten perustelujen jälkeen.

Listaa voisi jatkaa pitkään yksityiskohtaisesti, mutta sanotaan ennen tuota abiristeilyn huudahdusta minun harrastaneen avoimesti larppausta/live-roolipelaamista ja jousiammuntaa, kirjoittaneeni fanfictionia, olleeni kiinnostunut Japanin kulttuurista, mikä kattoi myös animen, mangan ja jrockin, ja niin edelleen. Kyllä, minä olin se oppilas, joka ei salaillut kiinnostuksen kohteita, vaan esimerkiksi luin historian tunnilla mangaa, koska olin tehnyt kaikki tehtävät loppuun ja muut olivat hitaampia. Ja kun opettaja ehdotti meidän juovan tunnilla vihreää teetä ja miettivän aasialaista filosofiaa, minä tietenkin kannatin ehdotusta, vaikka jostain syystä muut oppilaat katsoivat minun pakottaneen koko luokan siihen.

 

Lukion jälkeen kiinnostukseni Japaniin monipuolistui – olen opiskellut kieltä ja pelannut japanilaisia videopelejä, jopa kokonaan japaninkielisiä. Olen myös lukenut suomeksi käännettyyn japanilaiseen kirjallisuuteen mutta myös suomalaisten japaniaiheisiin teoksiin ja tutustunut maan historiaan. Välillä myös otan vaatetukseeni mallia Japanin katumuodista. Pelaan yhä enemmän otome-pelejä ja jopa julkisesti, esimerkiksi bussissa tai junassa kuulokkeet päässä. Olen lukenut myös BL/yaoi-mangaa näillä matkoilla ja pokerinaamalla näyttänyt sivuja niistä kysyneille – ja omasta kokemuksestani voin sanoa niiden toimivan hyvänä keinona iskijöiden karkottamiseen.

Kirjoitan BL/yaoi/slash-sävytteistä tekstiä ja roolipelaan kavereiden kanssa sekä pöydän että koneen ääressä (niin videomuodossa kuin pöytää imitoiden). Teen kaikkea, mikä tuntuu minusta hyvältä ja oikealta, eivätkä ne satuta ulkopuolisia. Minun harrastukseni ja mielenkiinnon kohteeni eivät vaikuta mitenkään ulkopuolisiin, koska suurimpaan osaan en tarvitse muita, korkeintaan samanhenkisiä porukkaa. Tästä huolimatta jotkut ihmiset katsovat tarpeelliseksi kertoa, levitellä tai korostaa, miten outo olen.

 

Minua on sanottu friikiksi, luonnonoikuksi, nörtiksi, kummajaiseksi, randomiksi tai ihan vain oudoksi. Se, onko jotain muuta sanaa käytetty kohdallani, ei näin äkkiseltään tule mieleen, mutta jos kuulen jonkin nimityksen, mitä en ole ennen kuullut, kerron siitä kyllä.

Tässä vain näkyy, että jos erottuu harrastuksiltaan, kiinnostuksen kohteillaan, mieleltään tai ulkonäöllisesti eikä suostu häpeämään itseään, joidenkin on aivan pakko nimetä se ääneen eikä lainkaan imartelevasti. Aivan kuin eläisimme yhä 1800-luvun ”friikkisirkusten” aikaa (käytän lainausmerkkejä, koska en halua kutsua esimerkiksi siamilaisia kaksosia ja kehitysvammaisia friikeiksi tai kummajaisiksi – he vain eroavat näkyvästi suurista massoista, vaikka muuten olisivat hyvin samankaltaisia mieltymyksiltään ja on hyvin ikävää, että heitä solvataan sen takia). Väitän, että tässä on mukana myös oman egon pönkitystä; halua olla oikeassa ja muiden erilaisilta näyttävien tai eri tavalla toimivien joko rikkovan sitä käsitystä tai osoittavan heidän olevan väärässä. Ehkä mukana on myös pelkuruutta ja kateutta. Ehkä nämä muita friikeiksi haukkuvat ovat pelkureita, jotka ennemmin menevät massojen mukana kuin tekisivät ylpeinä sitä, mistä pitävät (joka ei riko lakia tai satuta muita) ja ovat siten kateellisia niille, jotka eivät piilottele samalla tavalla kuin he. Alitajunnassa voi myös olla eräänlaista laumakäyttäytymistä, joka on tullut evoluution aikana, kun ihmisten oli toimittava ryhmänä selviytyäkseen. Tätä näkyy yhä paikoitellen joissakin kulttuureissa ja paikoissa, joissa ihmiset unohtavat, miten epätavalliset persoonat ovat keksineet uusia asioita ja saaneet aikaan muutoksen, vähintäänkin innoittajina.

 

Pienenä mietin, mitä pahaa oli pitää eri asioista. Tuntui pahalta, että tulin kiusatuksi tai pilkatuksi, kun manööverejäni kritisoitiin enkä osannut silloin sanoa ”kyllä, olen teatraalinen, mutta harrastankin näyttelemistä (mikä on sinun tekosyysi?)”. Jostain syystä en kuitenkaan koskaan lopettanut olemasta minä ja tekemästä mieleisiäni asioita; aloin ehkä puolustautua aggressiivisemmin. Vasta lähempänä teini-ikää tai teininä tajusin, mistä tämä todennäköisesti johtui, mutta se ei tapahtunut itsetutkiskelun kautta.

Se tapahtui lukemalla sarjakuvaa.

 

Luin Ryhmä-X -sarjakuvaa, jossa Wolverine laittoi geeliä hiuksiinsa (tai jotain sellaista) ja Storm tuli juttelemaan hänen kanssaan. Keskustelun lomassa Storm puki Wolverinen takin ja aurinkolasi, mihin Wolverine sanoi vaateen ja lasien sopivan Stormille paremmin, tai jotain sen tapaista, mutta ne eivät sovi hänen jumalatar-imagoonsa. Tähän Storm päätyi lopulta sanomaan suunnilleen näin:

”Kun olen uskollinen itselleni, en mielestäni ole velkaa muille anteeksipyyntöjä.”

Olen ilmeisesti alitajunnassani ajatellut automaattisesti näin: minun ei tarvitse pyytää anteeksi keneltäkään, kun teen mieleisiäni asioita enkä satuta ketään. Kenenkään ei tarvitse.

 

Tämän havainnollistamisen myötä otin uuden asenteen kaikkiin friikki, luonnonoikku ja outo toteamuksiin (nörttiä vieroksuin pitkään, koska mielestäni se vaati riittävät tietotekniset taidoit, joita minulla ei ollut). Olen nykyään pikemminkin tyytyväinen ja ylpeä, kun kuulen nuo sanat, koska se tarkoittaa, että uskallan olla omanlaiseni enkä esittää muuta – osoitus vastustavani ”massauttajia”. Olen ikään kuin kääntänyt nuo sanat pääni sisällä sanojia vastaan.

Kyllä, minä olen friikki ja outo, enkä yritä esittää muuta tai saada muita tuntemaan oloaan huonommaksi, jotta voisin olla tyytyväisempi itseeni. Joskus, useastikin, valittu sana kertoo enemmän sen sanojasta kuin kenestä se on sanottu.

 

Yritän tällä blogikirjoituksella ehkä rohkaista ihmisiä; antaa uutta näkökulmaa. Tiedän, että monia loukkaa tulla kutsutuksi friikiksi, kummajaiseksi tai oudoksi – vaikka niihin lisättäisiin joku erityinen sana tarkentamaan (esimerkiksi Japani-friikki). Tuskin ketään lohduttaa, että Suomessa ja maailmassa on monia, joita haukutaan luonnonoikuiksi eri syistä emmekä ole sen kanssa yksin. Oma suositukseni on kehittää siihen jokin hyvin pureva vastaisku (itse suosin lausetta ”niin olen ja ylpeä siitä”, koska se on henkinen lyönti haukkujan naamaan; jotain mitä tämä ei odottanut – ei ainakaan ne tyypit, jotka vanhassa työssäni haukkuivat minua natsiksi, koska en antanut heidän tehdä mitä lystää).

Itse olen myös hiukan samoilla linjoilla Game of Thronesin Tyrion Lanisterin kanssa:

”Älä koskaan unohda, mitä olet – muu maailma ei tule unohtamaan. Pidä sitä kuin haarniskaa eikä sitä voida koskaan käyttää satuttamaan sinua.”

 

Joten kyllä, olen friikki, luonnonoikku, random ja outo, jos minut on pakko määritellä. Olen erilainen kuin monet massan mukana menevät enkä häpeä sitä. Olen ylpeä eroavaisuudestani ja arvostan sitä myös muissa.

 

Ai niin, miksi kampaamotuotemerkin edustaja kutsui minua luonnonoikuksi heti minut nähdessäni?

Hiusteni takia. Siihen aikaan hiukseni olivat lantioluihini asti (tai hiukan alapuolelle). Hänen mukaansa suurin osa maailman ihmisistä ei pysty kasvattamaan hiuksia yhtä pitkiksi ja pitämään hyväkuntoisena, koska normaali hiusten kasvuaika on kuulema (mikäli muistan oikein) 4–5 vuotta. Edustaja sanoi, että joillakin poikkeuksilla kasvuaika olisi vain 2–3 vuotta (minulla oli aikoinaan tuttu, joka ei saanut hiuksiaan kasvamaan olkapäidensä alapuolelle), mutta toisessa päässä ovat sitten ne, joiden hiusten kasvuaika voi olla kahdeksan vuotta – tai 12.

Suhtaudun tähän väitteeseen hiukan kriittisesti, mutta jos hiusten pituus tekee minusta "luonnonoikun", pakko sanoa olevani tyytyväinen, vaikka ennemmin käyttäisin sanaa uniikki. Hiukseni ovat minun kruununi, ehkä myös tavaramerkkini ja tätä kirjoittaessani latvani ulottuvat suunnilleen polvitaipeisiini~