Sananen lasten- ja nuorten kirjallisuudesta

Twitteriä seuratessa olen huomannut tasaisin väliajoin nousevan keskustelua lasten- ja nuorten kirjallisuuden (josta tulen jatkossa käyttämään laiskuuttani lyhennettä ”lanu”) asemasta muiden kirjallisuuden lajien rinnalla ja lasten sekä nuorten lukemisesta (kuinka siihen voitaisiin kannustaa). Tämä johtuu pitkälti siitä, että monet seuraamani kirjailijat ovat lanu-kirjailijoita tai kirjoittavat sekä lapsille ja nuorille että aikuisille.

~ Tähän väliin ajattelin röyhkeästi ilmoittaa, että he vaikuttavat aivan mahtaville tyypeille! Oikeastaan kaikki, joiden kanssa olen käynyt edes pientä sanavaihtoa twiittien kautta, ovat olleet mukavia, kannustavia ja he ovat jakaneet mielenkiintoisia aiheita. Jos joku haukkuu Twitteriä myrkylliseksi paikaksi, tämä ei selvästikään ole käynyt tutkimassa kirjailijoiden ja kirjoittajien keskusteluja. ~

 

Ja takaisin asiaan!
Olen keskusteluja seuratessani huomannut, miten lanua ei tunnuta arvostavan, kirjoja ja kirjailijoita ei nosteta esille eivätkä lehdet ja muut kirjoita niistä, kirjakauppaketjujen myymälöihin pääsevät lähinnä käännökset ja tunnetut vakisarjat, jne, jne, jne. Näitä asioita lanu-kirjailijat nostavat esiin enkä voi sanoa, että he ovat täysin väärässä. Vaikken ehkä ole kaikista aktiivisin seuraamaan, mitä kaikkea alalla tapahtuu, mitä uutuuksia tulee ja mitkä teemat ovat nousussa, seuraan ja kiinnitän joihinkin asioihin huomiota. Siksi joudun ikäväkseni myöntämään, ettei lanu nouse esille paljoakaan. Ehkä tilanne olisi eri, jos etsimällä etsisin lasten- ja nuorten kirjallisuutta, mutta lähipiirissäni ei ole lapsia eikä nuoria, joiden takia kokisin tarvetta seurata heille suunnatun kirjallisuuden trendejä ja vaihtoehtoja. Sain viime jouluna lahjaksi kirjan, jonka lasken lanun puolelle, ja se oli makuuni, koska kirjassa esiteltiin historian ja nykyajan naisia, ja kerrontatapakin oli mieleeni. Muuten hyllyssäni on saattaa olla pari kirjaa, jotka voisi ehkä laskea lanun piiriin. Muuten voin sanoa, että tiedän vain sen, mitä näen kirjakaupoissa käydessä (kun en rynni laput silmillä valikoiduille osastoille) – ja mitä luen Twitteristä.

Erinäiset kommentit sanoivat, että ”lasten ja nuorten kirjallisuutta katsotaan alaspäin eikä nosteta esiin tai pidetä arvossa, toisin kuin aikuisten kirjallisuutta”, ”miksi lanun julkaisuja ja kirjailijoita ei korosteta, vaikka koko ajan puhutaan, miten tärkeätä on saada lapset ja nuoret lukemaan?” ja ”okei, missä täällä kirja-/kirjailijalistalla on lasten ja nuorten osa? Ei ole? No shit Sherlock!”. Ne saivat minut miettimään sekä omaa että joidenkin muiden suhtautumista lanuun. Aloin pohtia, mistä vähättely ja vähäinen huomio johtuvat, vaikka lukemista pidetään tärkeänä.
Onko syynä se, että lapset ja nuoret eivät ole ”maksavia asiakkaita”? Jos on, myyntiä (ja markkinointia sekä asiakaspalvelua) opiskelleena haluaisin sanoa muutaman sanan: LAPSILLA JA NUORILLA ON YMPÄRILLÄÄN LOMPAKKOINA TOIMIVIA AIKUISIA, minkä olen halunnut huutaa elektroniikkakauppiaille varhaisteinistä lähtien. Ei tämä maa ole täynnä mitään susilapsia, ja voitte olla aivan varmoja, että jos minusta tulee jonkin sattuman kautta (kummi)täti, tulen aivopesemään lapset lukemaan, eli minä ostan niitä kirjoja. Sitä paitsi ostin jo nuorena/teininä itselleni kirjoja ja toivoin niitä usein joululahjoiksi.
Johtuuko se siitä, ettei kukaan tiedä, mitä tehdä kirjoille, kun lapset ja nuoret kasvavat niistä ulos? Sama ongelma on koko kirja- ja kustannusalalla eivätkä Fidat ja vastaavat kirpparit halua ottaa kirjoja vastaan, koska niitä on liikaa. Osa kirjoista on niitä, joista taas ei haluta luopua. Oma kaverini luki nuorena Animorphs-sarjaa kirjastosta ja on nyt ostanut sarjan kirjoja, kun löysi niitä myyvän kaupan. Osa lapsena ja nuorena luetuista kirjoista on sellaisia, jotka haluaa lukea uudelleen aikuisena ja katsoa, kantaako niitä nostalgia vai teemat.
Vai onko syynä aikuisten – niin alan ammattilaisten kuin kuluttajien – outo, jopa typerä tarve vähätellä lanun laatua ja korostaa aikuisten kirjallisuuden asemaa korkeakulttuurina? Kuiskiiko alitajunnassa ääni, joka sanoo lapsille ja nuorille kelpaavan mitä tahansa ja kenen tahansa pystyvän kirjoittamaan lapsille ja nuorille? Tätä miettiessäni aloin miettiä omaa kirjoittamistani ja suhtautumistani lanuun.

Jotkut varmasti ajattelevat, että lapsille ja nuorille on helppo kirjoittaa. Minä taas koen, että heille on perhanan vaikea kirjoittaa. Miksi? Koska pelkään aliarvioivani alle 18-vuotiaat lukijat – tai meneväni joissakin aiheissa ja kuvailussa liian pitkälle. Fanfiktionia kirjoittaessani eräässä kommentissa kysyttiin, aliarvioinko lukijoita, koska laitoin loppuun selityksiä, joissa avasin historiallisia ja kulttuurillisia asioita. Vastaukseni oli, etten tarkoituksella aliarvioi, mutta ehkä pelkäsin meneväni liian syvälle yksityiskohtiin, joita muut eivät tietäisikään, vaikka itse pidin niitä itsestäänselvyyksinä. Tilannetta ei myöskään auttanut, kun lapsuudenystäväni oli lukenut tarinaani ja kysynyt vakavissaan, miten jalopeura voi karjua, jolloin selvisi, ettei hän ollut tiennyt jalopeuran olevan vanha suomalainen sana, joka tarkoittaa leijonaa. Hän oli kuvitellut kirjaimellisesti hirven mylvimässä, kun minä olin pitänyt jalopeuran ja leijonan yhteyttä yleistietona.
Minun on vaikea kuvitella itseäni kirjoittamassa lapsille ja nuorille ilman jonkinasteista aliarviointia ja vielä heidän ymmärrykseensä uskoen ja luottaen. Lanun kirjoittaminen vaatii mielestäni erityistä taitoa, jota ei tarvitse tai tule käytetyksi usein aikuisille kirjoittaessa. Jos totta puhutaan, en edes tiedä, mikä toimii lapsiin ja nuoriin. Mistä vetoa päätyisin kirjoittamaan vanhemmista, jotka ovat päähenkilön rinnalla potkimassa monstereita persuksille tai pitämässä terapiaistuntoja auttaakseen kummituksia saattamaan keskeneräiset tehtävänsä päätökseen, vaikka kuolleet vanhemmat ovat klassikko (*köh köh* klisee *köh köh*)! En tiedä, kiinnostaisiko yhtäkään lasta tai nuorta tarina, jossa päähenkilö päätyy juttelemaan transsukupuolisen tätinsä kanssa erilaisuudesta ja kiusaamisesta etsiessään kadonneita ihmeotuksia!
Olen sanonut sisarelleni ja muille sukulaisille useamman kerran, etten ole valmis tädiksi, koska en ole valmis kirjoittamaan lapsille satuja. Olen kuitenkin lapsena kehitellyt pari satua ja äitini rakastaa vieläkin alakoulussa kirjoittamaani ainetta/tarinaa otsikolla ”Jos meillä olisi häntä”. Teininä kirjoitin yhtä hevostarinaa, mutta 15–16-vuotiaana aloin siirtyä yhä enemmän ja enemmän aikuisille tarkoitettuihin tarinoihin fantasian kautta ja 18-vuotiaana aloittamani fanficit varmistivat suunnan.

Näistä ajatuksista huolimatta saatan jonain päivänä päätyä kirjoittamaan lapsille ja nuorille, tai sitten en. En kuitenkaan näe syytä, miksi lanua pitäisi aliarvioida tai pitää aikuisten kirjallisuutta huonompana. Kohderyhmän iän ei pitäisi määrätä, kuinka paljon annetaan huomiota, koska eri kirjallisuuden lajit tarvitsevat eri taitoja – historiallista tietokirjaa kirjoittaessa tarvitaan eri taitoja kuin koomisen fiktion. Tämä on kylmä fakta, mitä pitäisi hyväksyä, ymmärtää ja ottaa ilo irti.

Lasten ja nuorten kirjoilla on merkitystä, minkä osa meistä aikuisista on saattanut unohtaa. Jos äitini ei olisi aikoinaan ostanut minulle syntymäpäivälahjaksi Harry Potter ja Viisasten kivi -kirjaa, lukisin varmasti vähemmän kuin nykyään (tämä on pakko myöntää, vaikken arvostakaan kirjailijan mielipiteitä). Olisin todennäköisesti keskittynyt pelkästään sarjakuviin niiden helppouden takia. Luin kirjoja ennen Harry Potteria, mutta se varmisti, että jatkoin lukemista. Olen lukenut sarjakuvien lisäksi hevos- ja mysteerikirjoja, fantasiaa, huumoria, klassikoita ja muita lapsille ja nuorille suunnattuja tarinoita. Muistelen niitä yhä lämmöllä, vaikka olen varma, että osan niistä olen unohtanut enkä ole pystynyt kirjoittamaan vuonna 2015 tekemääni Luetut kirjat -vihkoon, vaikka monet ovat päässeet sen sivuille.

Vaikka en pysty kuvittelemaan itseäni kirjoittamassa lapsille ja nuorille, haluan lanun saavan sille kuuluvan aseman, lanu-kirjailijoille enemmän näkyvyyttä eikä esiintyvän satutäteinä (se on vanhempien, isovanhempien ja oikeiden tätien sekä setien tehtävä) tai vierailijalistojen täytteinä. Siksi haluaisin kirjailijoiden, kirjoittajien, arvostelijoiden, kirjamessujen järjestäjien ja muiden ”aikuisten” kirjallisuuden parissa toimivien miettivän hartaasti, pystyisivätkö he kirjoittamaan lapsille ja nuorille tarinoita, joista nämä innostuisivat? Kykenisivätkö he tekemään sen helposti ilman lukijoiden aliarviointia, oman lapsuutensa kirjoihin nojaamista ja tämän päivän lapsia sekä nuoria ymmärtäen?

Uskaltaako kukaan myöntää, ettei lapsille ja nuorille kirjoittaminen ole helppoa?