Erotiikkakirjoittajan kommelluksia, osa 2

Voinko kysyä sinulta jotain?

 

Peitin haukotukseni käteni taakse, kun astuin portaista toiseen kerrokseen. Oli vaikea nousta aikaisin aamulla, kun olin tottunut jo monta kuukautta heräämään milloin sattui. Onneksi alakerran kahvio oli ollut auki; olin saanut ostettua maitokahvin – pieni kofeiinipiikki, jonka avulla olisin täysin virkeä luennon alkaessa. Kävelin muutamassa viikossa tutuksi käyneellä käytävällä, jossa ei ollut juuri väkeä, vaikka näinkin yhden siivoojan ja opettajan kulkevan minua vastaan. Tervehdin heitä kevyellä nyökkäyksellä ja kävelin luokkani eteen.

En ollut ensimmäinen, joka oli päässyt paikalle. Hiukan sivummalla kulmasohvalla istui tyttö, jolla oli mustiksi värjätyt hiukset ja vaaleat kasvot. Hänen nimensä oli Jaana, ja hän oli aina ensimmäisenä aamulla paikalla, koska hänellä oli kaikista pisin koulumatka. Olimme jutelleet lähes joka aamu, kun olin tullut paikalle ja tiesin hänellä olevan hiukan myöhempäänkin lähtevät yhteydet, mutta niiden kohdalla olisi riski myöhästyä, eikä hän halunnut tulla myöhässä tunneille. Arvostin sitä piirrettä hänessä.
”Huomenta”, sanoin kävellessäni sohvalle.
Jaana lopetti puhelimensa näpräämisen ja katsahti minuun.
”Huomenta”, hän tervehti minua.
”Olet jälleen ajoissa paikalla.”
”Otan mielelläni rennosti ennen tunnin alkua enkä juokse sisään tuulispäänä. Samalla on hyvin aikaa hakea kahviosta juotavaa”, kerroin ja kohotin kertakäyttömukiani, ennen kuin istuuduin alas ja hörppäsin kuumaa juomaani.
”Totta – sain juotua kaakaoni hetki sitten”, Jaana kertoi ja vilkaisi sanojensa voimaksi sohvan vieressä olevaa roskista.
”Oliko se niin, että iltapäivätunnit on tarkoitettu ryhmätyön tekemiseen?” Jaana kysyi, kun riisuin takkiani ja vilkaisin omaa puhelintani, jos olisi tullut viestejä.
”Joo. Saa nähdä, ketkä kaikki omasta ryhmästäni tulevat paikalle. Se meitä ennen aloittanut tyttö ei ilmestynyt viime viikolla kertaakaan eikä ole vastannut viesteihin”, kerroin ja ähkäisin turhautuneena.
Minun olisi pakko laittaa ryhmäviesti ja muistuttaa meille varatusta ryhmätyöajasta, joka kannattaisi käyttää hyväksi, jotta vapaa-ajalla olisi vähemmän koulutöitä. Mikä siinä oli, että muut ryhmäläiseni, jotka oli arvottu kuten kaikkien muidenkin ryhmät, eivät tajunneet näin yksinkertaista asiaa?! Mitä enemmän rehkittiin koululla, sitä enemmän olisi aikaa tehdä vapaalla mielensä mukaan!
”Mitenkäs sinun ryhmäsi kohdalla? Tulevatko kaikki paikalle?” kysyin vuorostani, ettei Jaanan tarvitsisi todistaa murhanhimoani.
”Veikkaan käyvän samoin kuin viimeksi, eli aloitamme yhdessä, mutta sitten jonkun pitää lähteä puolen tunnin jälkeen ja lopulta kaikki häipyvät paikalta”, Jaana vastasi ja kohautti olkiaan.

Äkkiä Jaanan puhelin päästi pari piippausta. Hän oli luultavasti saanut jonkin ilmoituksen jostain sosiaalisen median kanavasta. En kummemmin reagoinut asiaan, vaan avasin ulkomailta tilaamani almanakan ja vilkaisin viikon ja seuraavankin merkinnät. Monet luokallani olivat naureskelleet vanhanaikaisuudelleni, kun en käyttänyt puhelimeni tai sähköpostini kalenteria, mutta pidin paperisesta almanakasta eniten. Siitä ei koskaan loppunut virta.
Istuimme siinä hiljaa kumpikin omissa puuhissamme. Tämä oli yksi asia, mistä pidin Jaanassa: hänen kanssaan ei ollut pakko jutella koko aikaa ja hiljaiset hetket olivat harvemmin kiusallisia. Jos jommallekummalle tuli jokin ajatus mieleen, se vain sanottiin ääneen. Sain ainakin juoda rauhassa kahviani.

”Kuule, Suvi… voinko kysyä sinulta jotain henkilökohtaista?” Jaana kysyi äkkiä epävarmasti ja nojasi kyynärpäällään sohvan selkänojaan.
”Se liittyy kirjoittamiseesi”, hän lisäsi perään kiireesti.
”Joo, sopiihan se”, sanoin katsoessani Jaanaan mahdollisimman rauhoittavasti.
Koko luokkani tiesi minun kirjoittavan fanfiktiota ja tarinoideni olevan korkeinta ikärajaa, koska kuvasin tarkkaan mieshahmojeni keskinäisiä seksiakteja ja muutaman heteroparinkin puuhia lakanoiden välissä. Olin oikeastaan yllättynyt, että opettajani eivät olleet kuulleet tarinoistani – vielä. Jotkut olivat jo kysyneet, miksi kirjoitin fanfiktionia (koska se on hauskaa ja sillä tavalla saa helpommin kommentteja kuin täysin omiin tarinoihin), mistä sain ideoita (mielikuvituksestani, kirjallisuudesta, elokuvista, milloin mistäkin), mistä niitä voisi lukea (netistä, duh!) ja niin edelleen. Jaana halusi luultavasti tietää, miksi kirjoitin homopareista.
”Hyvä, koska olen miettinyt tätä pitkään”, Jaana hymyili hermostuneena.
”Oletko lesbo?”

Anteeksi mitä? En pystynyt sanomaan yhtään mitään hetkeen. Aivoni yrittivät vain prosessoida koko kysymystä. Oliko Jaana juuri kysynyt kirjoitusteni takia, olenko lesbo? Mistä lähtien homoeroottisten tarinoiden kirjoittaminen teki ihmisestä lesbon?
”Anteeksi, en kysynyt sitä pahalla!” Jaana henkäisi nopeasti ja liikutteli käsiään paniikissa.
”Ei ole pakko vastata, jos et halua! Mietin vain, kun kuulin sinun kirjoittavan homoerotiikkaa!”
”Ei tässä mitään; en ole suuttunut tai mitään. Lähinnä ihmettelen koko kysymystä”, sanoin, kun yritin yhä päästä kärryille koko kuulemastani.
”Mietin vain, että oletko lesbo, kun kirjoitat miesten välisestä seksistä”, Jaana selitti kuin ajatuksenjuoksunsa olisi ollut johdonmukainen.
”Ei pahalla, mutta enkö silloin kirjottaisi ennemmin naisista kuin miehistä?” minun oli pakko kysyä, vaikka myönsinkin pääni sisällä, ettei mikään estäisi lesboja kirjoittamasta mistä huvittaa – seksuaalisuudella ei ollut mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa.
Sanani näyttivät uppoavan, koska Jaana meni hiljaiseksi. Hänen kasvoiltaan oli kuitenkin ilme, jota en voinut sanoa muuksi kuin valaistuneeksi. Hän ei ollut ajatellut asiaa tarkemmin.
”Mutta palaan kysymykseesi ja kuvitteelliseen maailmaan, jossa on olemassa vain hetero-, homo- ja biseksuaaleja. Vaikka homoseksuaalisuudessa ja sitä myöten lesboudessa ei ole mitään vikaa, olen hetero”, kerroin lopulta, koska muuten kuulisin saman kysymyksen uudelleen.
Ei minua haittaisi, jos olisin lesbo. Olin kuitenkin seurustellut tähän mennessä vain miesten kanssa enkä voinut kuvitella seurustelevani yhdenkään naisen kanssa – joskus jopa oma naiseuteni kävi hermoilleni! Vaikka en halunnut ystävyyttä kummempaa suhdetta naisten kanssa, olin kyllä muutaman kerran suudellut naista, ja olimme hyväilleet toisiamme, mutta vaatteet olivat pysyneet tiukasti päällä. Yhden kaverin kanssa vitsailimme olevamme pari, mutta en näe itseäni myöskään biseksuaalina. En kuitenkaan aikonut kertoa sitä kellekään luokkalaiselleni tässä vaiheessa opintojen alkua enkä muutenkaan avautua tarkemmin seksuaalisesta suuntautumisestani.

”Aa, okei. Mutta ihan varmuuden vuoksi: minua ei haittaisi, jos olisit”, Jaana kiirehti pahoitellen kertomaan, vaikka hymyilikin yhä samaa hymyä kuin ennenkin.
”Kiva kuulla”, totesin ja hymyilin takaisin rauhoittavasti.
”Ja anteeksi, jos kysymykseni oli tungetteleva. Olin vain jäänyt miettimään asiaa”, Jaana selitteli.
Kai se oli hänen asemassaan luonnollista ja ehkä minäkin tekisin samaa, jos olisin ikinä jaksanut arvailla kenenkään seksuaalisuutta heidän harrastustensa perusteella. Ehkä se oli luonnollista, että muut miettivät sellaista – itse vain olin liian laiska ja kiinnostunut muista asioista miettiäkseni muiden kiinnostusten kohteita.
”Ei se mitään. En ole loukkaantunut tai mitään, vain yllättynyt niin kysymyksestä kuin syystäsi siihen siihen”, kerroin rehellisesti.
”Nyt voin sanoa olevani hereillä eikä se johdu vain kahvista”, sanoin perään heiluttaessani hiukan kahvimukiani, mille Jaana nauroi.
”Oli ilo olla avuksi”, hän teki teatraalisen kumarruksen vaieten.
Kaikeksi onneksi hänen puhelimensa piippasi jälleen, minkä takia emme jääneet kiusaantuneina istumaan paikoillemme. Minäkin noudatin esimerkkiä ja aloin käydä sähköpostejani läpi puhelimestani. Hörpin siinä sivussa kahvia. Keskustelimme vain sen verran, että Jaanan purskahdettua nauruun hän näytti minulle meemiä ja me väänsimme siitä omaa vitsiä.

”Huomenta!” kuului luja tervehdys samasta suunnasta, josta olin itse kävellyt paikalle.
Katsoin Jaanan kanssa käytävälle, josta meitä kohti käveli parikymppinen ruskeahiuksinen mies, joka oli varsin pitkä ja hartiat olivat leveät kuin jääkiekkoilijalla.
”Kato, Arska”, sanoin hymyillessäni.
”Huomenta”, Jaana tervehti hyväntuulisena.
Arska, Ari-Matti, heilautti kättään tervehtiessään meitä takaisin, kun käveli sohvalle.
”Eikö muita ole näkynyt?” Arska kysyi ja istuutui viereeni.
”Ei, mutta tässä on vielä vartti ennen tunnin alkua”, vastasin, kun katsoin kelloa puhelimestani.
”Eiköhän kahviosta ala kohta liukua väkeä.”
”Ja muutama tulee varmasti myöhässä”, Jaana kommentoi, kun nousi seisomaan.
”Suvi, viitsitkö katsoa tavaroitani, kun käyn vessassa?” hän pyysi viitaten merkkilaukkuaan, josta näkyi pilkistävän kannettavan tietokoneen kulma.
”Toki – jos opettaja tulee ennen sinua, vien laukkusi luokkaan”, lupauduin, jolloin Jaana kiitti ja lähti käytävän päässä oleville vessoille.
”Onko siinä kahvia vai muuta?” Arska kysyi nojatessaan polviinsa, kun katseli pitelemääni kertakäyttömukia.
”Maitokahvia”, vastasin ja join loput juomastani pois.
Hivuttauduin sohvalla sivummalle ja pudotin mukin roskiin; minun piti ensin siirtää Jaanan laukkua parempaan kohtaan.
”Muuten Suvi, saanko kysyä sinulta jotain?” Arska esitti uuden kysymyksen katsellessaan minua.
”Toki”, vastasin palattuani paikalleni.
”Oletko lesbo?” hän kysyi suoraan ja suoristi selkäänsä, kun tapitti äimistyneitä kasvojani uteliaana.

Mistä helvetistä tuo kysymys oikein tuli ihmisille?!