Erotiikkakirjoittajan kommelluksia, osa 1

Kaapista ulos

”No niin, kuka haluaa aloittaa?” tutor kysyi istuutuessaan nurmikolle risti-istuntaan aurinkoisena elokuuna.
Hän katsoi odottavasti meitä seitsemää ammattikorkeaopinnot aloittanutta opiskelijaa, kun istuuduimme haalaripukuisen esimerkin voimasta rinkiin. Me uudet opiskelijat vilkuilimme toisiamme hiukan jännittyneinä, vaikka olimmekin tulleet parin aikaisemman leikin myötä kasvoiltamme jo hiukan tutummiksi. Oli se esitelmä luokan edessä tai kiusallista mutta pakollista toisiinsa tutustumista, juuri kukaan ei ikinä halunnut olla ensimmäinen.
”Minä voin aloittaa”, sanoin lopulta, kun kukaan ei ollut useampaan sekuntiin sanonut mitään.
Vein luonnollisia punaisia hiuksiani korvan taakse ja annoin katseeni kiertää rinkini muut jäsenet. Samalla kiitin mielessäni äitiäni, joka oli vienyt minua pienestä pitäen näytelmäkerhoihin; esiintyminen oli nyt verissäni.
”Kuten koululla kerroin, olen Suvi Talvisto enkä ole koskaan nähnyt Disneyn Liisa Ihmemaassa -animaatioelokuvaa”, kerroin ja tirskahdin muiden mukana, kun viittasin koulurakennuksessa toteutettuun leikkiin.
”Olen kotoisin Korsosta ja asun siellä vielä nykyäänkin. Tätä ennen opiskelin itsesi parturi-kampaajaksi.”
”Uu, kampaaja – tiedetään ainakin, keneltä pyydetään apua opiskelijabileisiin”, yksi kolmesta muusta ringissä istuvista tytöistä sanoi innostuneena.
Siinähän pyytävät – vanhan harjoittelijapaikkani omistaja neuvoi aikoinaan, ettei pidä tehdä kenellekään kampauksia tai ehostuksia ilmaiseksi, koska sen jälkeen kaikki olisivat kinuamassa apua. Rahasta puhuttaessa voisin harkita asiaa, jos kädet vain kestävät. 

”Miksi hait ammattikorkeaan?” yhden jätkän kysymys herätti minut taskuraha-ajatuksista.
”Ensin tuli ikävä jännetuppitulehdus ja sitten allergia, että oli pakko lopettaa ja vaihtaa alaa”, kerroin rehellisesti ja liikautin kättäni kuin olisin leikannut saksilla jotain, minkä jälkeen irvistin tahallani.
”Auts!”
”Tuota voi kutsua jo surkeiden sattumusten sarjaksi.”
”Taitaa olla alan ammattitauteja.”
Uudet ryhmäläiseni näyttivät säikähtäneiltä ja muutamat vilkuilivat käsiäni nähdäkseen, jos niissä olisi allergiasta kertovaa ihottumaa. Kaikeksi onneksi ihoni ja oikea käteni olivat toipuneet kesän aikana; jännetuppitulehdus oli iskenyt kesken pikkujoulukauden ja pitkästä levosta huolimatta kipu oli palannut tammikuussa. Samalla oli iskenyt allergia.
”Ehkä sinun ei tarvitse luopua vanhasta koulutuksesta täysin, vaan voit hyödyntää sitä uudella uralla”, yksi tytöistä sanoi lohduttavasti kuin olisin kertonut isäni tai äitini kuolleen.
Hymyilin hänelle, vaikka sisälläni pyörittelin silmiäni. Olin jo päässyt asian yli ja nyt jouduin kestämään kaikkien samat reaktiot aina, kun kerroin syyni vaihtaa alaa. Jos en olisi niin suora ja rehellinen – pikkusiskoni mukaan häpeämätön – olisin valehdellut kyllästyneeni hiuslakan hajuun. Eikä puhuneessa ollut mitään vikaa; voisin kuvitella meidän tulevan hyvin toimeen keskenämme. Jos huono nimi- ja kasvomuistini eivät valehdelleet, hänen nimensä oli Mia ja hän toimi vaateketjuliikkeessä vuoropäällikkönä.
”No, olet nuori ja vuoden, parin työkokemuksestakin voi olla hyötyä myöhemmin”, aiemmin kysymyksen esittänyt totesi, kun yritti omalla tavallaan olla empaattinen.
Taistelin sisältäni nousevaa irvistystä vastaan. Kun se oli vain naamani, joka näytti nuorelle…

”Okei, tuo oli hyvä aloitus – kerro vielä syntymäpäiväsi, ikäsi ja yhden harrastuksen, jonka kertoisit CV:ssäsi, ja yhden, jota et kertoisi. Sen jälkeen voidaan jatkaa kellonsuuntaisesti”, tutor pyysi kannustavasti ja pyöräytti kättään viimeisen lauseensa voimaksi.
Tuo ei nyt helpottanut yhtään minun tilannettani… Varsinkin kun mietin, miltä suurin osa näytti ja miten hyvin olin oppinut arvioimaan ihmisiä kassatyössä ennen parturi-kampaajan papereita.
”Syntymäpäiväni on 31. lokakuuta”, aloitin ja samassa useat alkoivat hihkua.
”Uu, Halloweenina!”
”Hyvä syy, miksi syntymäpäivät ovat aina naamiaiset.”
”Miksikä yleensä pukeudut?”
”Useina vuosina olen ollut joko noita tai vampyyri, mutta viime vuonna tehtiin parin kaverin kanssa kuolleiden päivän luuranko-meikit”, vastasin nopeasti ja naurahdin pienesti, koska oli pakko päästää itseni piinapenkistä.
”Noita-akka sopii minuun hyvin, koska täytän nyt syksyllä 27 vuotta.”

”27 vuotta!” useampi ähkäisi järkyttyneenä.
Hetkeen kukaan ei sanonut mitään, mutta huomasin viereisestä ringistä muutamien kääntyvän katsomaan meitä ja yksi vaaleahiuksinen tyttö katsoi minua pidemmän hetken.
”Luulin, että olisit maksimissaan 22-vuotias”, yksi ringistäni tunnusti.
”Minä veikkasin 20-vuotiasta, koska et ole käynyt lukiota tai suoritit kaksoistutkinnon.”
”Kävin ensin lukion, koska en tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja menin sitten ammattikouluun”, kerroin, vaikka aloin miettiä, kyseltäisiinkö kaikilta yhtä paljon ja kuinka kauan tässä esittäytymiskierroksessa menisi.
Siitä lähdin miettimään, olisiko koko orientaatioviikko tällaista jatkuvaa tutustumista ja leikkimistä. Voisimmeko vain aloittaa opiskelun? En enää tästä nuorenisi.
”Mutta baby-face mikä baby-face – olen siitä kiitollinen sitten 50-vuotiaana, kun näytän 40-vuotiaalta”, totesin, mille kaikki nauroivat.
”Ja harrastukseni, minkä kertoisin CV:säni, ja harrastuksen, jota en kertoisi… Hemmetti, ei olisi sittenkään pitänyt olla ensimmäinen, koska tätähän pitää miettiä”, nauroin ja vilkaisin ärtynyttä esittäen oikealla puolellani istuvaa jätkää, joka alkoi tuulettaa voitonriemuisena.
”Kertoisin, että olen harrastanut monta vuotta luovaa kirjoittamista ja kielioppini on kunnossa. Jättäisin kertomatta tanssivani vapaa-aikanani kaverini kanssa eri k-pop -ryhmien tansseja. Next!” päätin esittäytymiseni ja napsautin teatraalisesti vasemman käteni sormia heilauksen myötä.

Sain kuulla vielä muutaman kommentin, miten harrastukseni kuulostivat hauskoilta ja olenko julkaissut yhtään kirjaa, mutta siitä esittelykierros jatkui. Sain muutamien esittelyistä ja CV:n ulkopuolelle jäävistä harrastuksista hyvät naurut. Yritin painaa nimet ja kasvot mieleeni, mutta en halunnut ottaa paineita; minulla olisi melkein neljä vuotta aikaa opetella muistamaan uudet luokkalaiseni. Oli kuitenkin pakko onnitella itseäni, koska olin muistanut Mian nimen ja työn oikein. Kaikki tuntui sujuvan hyvin ja sain kerrottua itsestäni riittävästi – enemmälle ei olisi tarvetta tässä vaiheessa elämää ja opiskeluja. Parasta oli kuitenkin, ettemme olleet viimeisinä valmiita. Muita odotellessamme sain selville, että muut ringissä istuvat pitivät tosi-TV:stä (jota itse vältän kuin ruttoa), kuuntelivat radiohittejä (lopetin radion kuuntelemisen vuonna 2009 Justin Bieberin takia ja kuuntelen muutenkin lähinnä metalli-musiikkia, k-popia ja animemusiikkia) ja palvoivat aurinkoa (punapäillä ei ole helppoa, mutta hei, olen kalpea ja ylpeä siitä).
”No niin, aika mennä kerhotalolle – käydään kaupan kautta hakemassa syötävät ja juotavat!” vastuututor nousi seisomaan ja löi kätensä yhteen.
”Älkää unohtako tavaroitanne nurmelle, ellette halua niiden lähtevän kävelemään!”
Nousin ylös ja huitaisin takapuoleni puhtaaksi nurmikolla istumisesta. Nappasin laukkuni olalle ja huokaisin helpotuksesta, kun matka jatkui eteenpäin, vaikka minua ei innostanut kauppareissu tai edes kerhotalolle meneminen. ”Hauskat” seuraleikit ja alkoholin juominen eivät innostaneet, vaikka en muuten valittanut ihmisiin tutustumisesta – minulla vain oli tunne, ettei minulla olisi juuri mitään yhteistä luokkatovereideni kanssa.

”Hei, hei!” kuulin huudahduksen takaani, kun olin kävelemässä viittoilevan vastuututorin luokse.
Käännyin ympäri ja huomasin luokseni tulleen kovalla kiireellä itseni pituisen, hoikemman tytön – olin ollut koko keskusteluryhmäni vanhin enkä ihmettelisi, jos hänkin olisi minua nuorempi.
”Olihan se Suvi, vai mitä?” tyttö kysyi hiukan tohkeissaan.
Katsoin hänen päivettynyttä ihoaan ja vaalennettuja hiuksiaan. Yritin kovasti muistaa hänen nimensä, mutta siitä ei tullut mitään.
”Olen, ja sinä olit…?” sanoin hitaasti ja toivoin, etten joutuisi taas kertomaan omaavani surkean nimi- ja kasvomuistin.
”Katja”, sain onnekseni vastauksen ja hymyn.
”Tuota, kuulin tuossa aiemmin, että sanoit harrastavasi kirjoittamista ja k-pop -ryhmien tansseja. Kuunteletko paljonkin eri ryhmiä?” Katja kysyi tuijottaen intensiivisesti hiuksiani.
”Jonkin verran, sekä mies- että naisryhmiä”, vastasin hiukan yllättyneenä.
Oliko tässä toinen k-pop-fani? Toivottavasti ei mikään fanaatikko, vaan joku jonka kanssa voisi puhua normaalisti kuten lähimpien kavereideni kanssa.
”Entä sinä? Mikä on lempibändisi?”
”Kuuntelin k-popia, kun aloitin kolme vuotta sitten lukion”, Katja huitaisi asian nopeasti syrjään.
”Oletko ikinä kirjoittanut fanfiktionia ja julkaissut sitä netissä?”
En voinut olla kurtistamatta kulmiani. Kysymykset alkoivat paljastaa Katjan todellisen kysymyksen.
”Olen kirjoittanut sekä fanfiktionia että alkuperäistarinoita 18-vuotiaasta lähtien”, päätin vastata ilman tarinoideni nimien paljastamista.
”Okei, okei”, Katja ei voinut estää pientä kiljaisuaan.
”Nyt on pakko kysyä: oletko sinä Chuseok? Kaverini sanoi nähneensä kerran Chuseoksin jossain conissa ja hänellä olevan punaiset hiukset.”
”… Olen…”, en voinut olla miettimättä, olisiko kerrankin pitänyt valehdella.
”Oh my god! Se olet sinä! Luin tarinoitasi, kun olin 13!” Katja hihkaisi kovalla äänellä eikä voinut olla tikahtumatta.
13? Mutta kaikki tarinani olivat ikärajaltaan K18, vaikka ei se estänyt alaikäisiä lukemasta niitä. Minun tarinoissani vain oli paljon väkivaltaa, kuolemaa ja tarkkaan kuvailtua…
”Se tosi pitkä tarinasi, jossa yhdessä luvussa Joon pani Parkia takaapäin kirjahyllyä vasten, oli niin hyvä ja se kohtaus oli kuumin lukemani seksikohtaus ikinä!”
Niin, tarinoissani oli myös tarkkaan kuvailtua seksiä.
”Katja, mitä sinä hihkut?” Katjan kanssa samassa ringissä istunut tyttö katsoi kummissaan tätä.
”Keitä ovat Joon ja Park?” eräs toinen kysyi lausuen nimet hiukan väärin.
”Korealaisia laulajia – Suvi on Chuseok, joka on kirjoittanut parhaimpia seksikohtauksia, mitä olen koskaan lukenut! 50 Shades of Grey jää toiseksi eikä vain siksi, että Chuseoksin tarinoissa eivät vain heterot pane toisiaan vaan homot myös!” Katja kertoi kovalla äänellä, että suurin osa ympärillämme olijoista kuuli hänen puheensa.
Minä kuulin sanojen lisäksi äänen, joka kertoi, ettei Katja ollut fani, vaan joku joka ei voinut olla nauramatta lapsuutensa keksinnöilleen ja löydöilleen – varsinkin kun löysi niihin liittyvän ihmisen.

Suunnitelmiini ei ollut kuulunut, että kertoisin kirjoittavani eroottisia tarinoita ja julkaisevani niitä netissä. Tarkoitukseni ei ollut kertoa yksityiskohtia kirjoittamisestani, ellei niitä kysytty erikseen, mutta nyt kaikki oli julistettu ja monet katsoivat sekä minua että Katjaa.
Kai tätä voisi pitää kaapista ulos tulemisena, vaikken ole kirjoittamiseni suhteen koskaan ollutkaan kaapissa.

Tajusin kuitenkin, että minulla olisi kaksi vaihtoehtoa: voisin nolostuneena kieltää tai vähätellä kirjoittamistani ja tarinoitani – tai voisin olla niistä ylpeä katumatta mitään.